Elisa Tiilikainen

Kuva: Helsingin kaupungin aineistopankki / Kimmo Brandt.

Artikkelissani tarkastelen seitsemän- ja kahdeksankymppisten yksinelävien kokemuksia yksinäisyydestä. Tutkimusaineistona käytän Ikihyvä Päijät-Häme -seurantatutkimuksen parissa kerättyä kyselyaineistoa vuodelta 2012 sekä samoja ihmisiä käsittelevää laadullista seuranta-aineistoa, jonka olen kerännyt väitöskirjaani varten. Kyselytutkimukseen osallistuneista päijäthämäläisistä 60 % asuu kaupungin keskustassa tai esikaupunkialueella (N=1649), kun taas haastattelututkimukseen osallistuneista lähes kaikki, kymmenen seitsemästä, asuu yksin kaupunkimaisessa ympäristössä. Tässä artikkelissa keskityn siihen, millä tavoin yksinäisyyden kokemukset kietoutuvat ikääntymiseen ja yksin elämiseen kaupunkimaisessa ympäristössä.

 

Monimerkityksellinen yksinäisyys

Ikääntyvien yksinäisyyttä on tutkittu varsin paljon niin Suomessa kuin muualla maailmalla, ja aihetta käsittelevien tutkimusten määrä on moninkertaistunut 2000-luvulla. Väestötason kyselytutkimuksissa tulokset ikääntyvien yksinäisyyden yleisyydestä ovat vaihdelleet muutamasta prosentista kymmeniin prosentteihin. Tuoreimman HYPA-kyselytutkimuksen[1] mukaan usein tai koko ajan ilmenevää yksinäisyyttä kokee noin joka kymmenes 80 vuotta täyttäneistä suomalaisista (Vaarama ym. 2014).

Ikääntyessä tai vanhuuden elämänvaiheessa koettua yksinäisyyttä on perinteisesti selitetty iän myötä tapahtuvalla sosiaalisen verkoston pienenemisellä ja kontaktien määrän vähenemisellä. Ikääntyminen tuokin usein mukanaan yksin jäämistä, kun oman toimintakyvyn heikentyessä mahdollisuudet tavata muita ihmisiä rajoittuvat ja iäkäs kohtaa konkreettisia menetyksiä läheisten ihmisten ja ystäväpiirin ikääntyessä. Lähes poikkeuksetta yksinäisyyttä käsittelevissä tutkimuksissa tehdään kuitenkin erottelu koetun yksinäisyyden välille ja yksin olemisen tai sosiaalisen eristäytyneisyyden välille, joskin niiden tiedetään ilmenevän myös samanaikaisesti (esim. Victor ym. 2009).

Se, miten paljon aikaa vietetään yksin, vaihtelee niin elämänvaiheittain kuin -tilanteittain (Hanifi tämä kirja). Myös ympäröivällä kulttuurilla on vaikutuksensa siihen, missä määrin aikaa halutaan viettää yksin ja miten yksinäisyys koetaan (esim. Jones, Carpenter ja Quintana 1985; Jylhä ja Jokela 1990; Jylhä 2004; Rokach 2007; Uotila 2011). Kulttuurisia variaatioita yksinäisyyden kokemuksessa aiheuttavat nimenomaan käsitykset yksin olosta ja yksinäisyydestä: siitä miten hyväksyttäviä ne ovat ja millaisia merkityksiä niihin liitetään (Kangasniemi 2005).

1980-luvun lopulla toteutetussa eurooppalaisia maita vertailevassa tutkimuksessa Marja Jylhä ja Jukka Jokela (1990) huomasivat vanhojen ihmisten yksinäisyyden olevan yleisempää yhteisöllisissä kulttuureissa, ja maissa joissa yksin asuminen oli harvinaisempaa. Tulosten pohjalta he päätyivät ajatukseen, että yhteisöllisissä kulttuureissa sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle jääminen voi johtaa yksinäisyyteen todennäköisemmin kuin kulttuureissa, jossa tiiviin yhteisöllisyyden ei lähtökohtaisesti oleteta kuuluvan kulttuuriin. (Mt.) Perhekeskeisimmissä kulttuureissa, jossa sukupolvet usein myös asuvat yhdessä, suhteet voivat olla ladattu liiankin vahvoilla odotuksilla ja velvoitteilla. Tällöin sukukeskeisyys ei välttämättä takaa harmonista yhteenkuuluvuutta vaan voi johtaa erimielisyyksiin ja läheissuhteissa koettuihin pettymyksiin (esim. Alitolppa-Niitamo ja Säävälä 2010) ja sen myötä herkemmin myös yksinäisyyteen.

Johnson ja Mullins (1987) ovatkin puhuneet eräänlaisesta yksinäisyyden raja-arvosta, joka kussakin kulttuurissa on omanlaisensa. Myös vanhojen ihmisten yksinäisyyttä tutkinut Hanna Uotila (2011, 32) on muistuttanut kulttuurien välisiä eroja olevan paitsi yksinäisyyden yleisyydessä, mutta myös yksinäisyyden sisällöissä: yksilöllisissä kulttuureissa ikääntynyt voi kokea yksinäisyyttä sen vuoksi, ettei hänellä ole ketään kenen kanssa jakaisi huoliaan, kun taas yhteisöllisissä kulttuureissa yksinäisyyden kokemus voi olla läsnä siksi, että kukaan ei tule kertomaan omista murheistaan ja ongelmistaan. Yksinäisyyden saamat sisällöt voivat siis erota hyvinkin paljon toisistaan. Vaihtelua aiheuttavat myös yksinäisyyden sanastoon liittyvät kielelliset erot (Kangasniemi 2005, 250–251; Uotila 2011, 65).

Useissa tutkimuksissa yksinäisyydellä on korostettu olevan subjektiivinen, kulttuurinen ja ajallinen luonne (ks. Tiilikainen 2016). Yksinäisyyden ymmärrän omakohtaiseksi, yksilön elämänhistorian värittämäksi kokemukseksi, joka saa merkityksensä ajassa ja paikassa, jossa sitä koetaan (mt.). Tässä artikkelissa tarkastelen lähemmin, millaisia ikääntymiseen ja yksinelämiseen kietoutuvia syitä ongelmaksi koetun yksinäisyyden taustalta voidaan paikantaa. Liikkeelle lähden tarkastelemalla lyhyesti Ikihyvä Päijät-Häme -kyselyaineiston tuloksia[2]. Käyttämäni aineisto on kerätty vuonna 2012 osana kymmenvuotista, vuonna 2002 käynnistynyttä, seurantatutkimusta. Vuoden 2012 tiedonkeruuseen osallistui kaikkiaan 1734 henkilöä, joista 1678 vastasi yksinäisyyttä koskeneisiin kysymyksiin. Tutkimukseen osallistuneet ovat vuosina 1926–30, 1936–40 ja 1946–50 syntyneitä eli he edustavat kolmea eri syntymäkohorttia.

 

Yksinelävät yksinäisimpiä

Yksinäisyydestä on vuosien 2005, 2008 ja 2012 Ikihyvä Päijät-Häme -tutkimuksen kyselyissä kysytty kahdella kysymyksellä ”Tunnetteko itsenne yksinäiseksi?” ja ”Onko yksinäisyys teille ongelma?”. Vastausvaihtoehtoina molempiin kysymyksiin on ollut ”ei koskaan”, ”harvoin”, ”silloin tällöin”, ”usein” ja ”jatkuvasti”.

Tutkimukseen osallistuneista iäkkäistä vain kolmisen prosenttia (2,8 %) tuntee itsensä usein tai jatkuvasti yksinäiseksi. Selvästi harvemmalle, runsaalle prosentille (1,5 %), yksinäisyys on usein tai jatkuvasti ongelma.  Noin joka viides (17,7 %) tuntee itsensä silloin tällöin yksinäiseksi ja noin joka kymmenennelle (9,4 %) yksinäisyys on silloin tällöin ongelma. Yleisintä usein ja ongelmaksi koettu yksinäisyys on vanhimman ikäryhmän, kyselyhetkellä 82–86 -vuotiaiden keskuudessa. Sukupuolten välisiä eroja ei usein tai jatkuvasti koetussa yksinäisyyden kokemuksessa juuri ole.

Koska syvää ja tiheää yksinäisyyttä kokevia on vastaajien joukossa hyvin vähän, olen tarkastellut silloin tällöin tai useammin koetun yksinäisyyden yhteyttä muutamiin muihin taustatekijöihin. Tulokset ovat niiden osalta samansuuntaisia monien muiden tutkimusten kanssa: yksinäisyyttä koetaan eniten yksin asuvien, etenkin leskeksi jääneiden vastaajien keskuudessa. Naisleskistä hieman yli kolmannes (35,5 %) tuntee itsensä yksinäiseksi silloin tällöin tai useammin. Silloin tällöin tai useammin se on ongelma noin joka viidennelle (22,2 %) leskeksi jääneelle naiselle. Miesleskien keskuudessa yksinäisyyttä koetaan hieman useammin. Yksinäisyyttä silloin tällöin tai useammin kokee hieman useampi kuin kaksi viidestä (43,8 %) ja ongelma se on 18 prosentille miesleskistä.

Myös eronneet miehet tuntevat itsensä eronneita naisia hieman useammin yksinäisiksi. Silloin tällöin tai useammin itsensä yksinäiseksi tuntee 40 prosenttia eronneista miehistä ja 32 prosenttia eronneista naisista. Naimattomat miehet ovat naimattomia naisia yksinäisempiä (46 % vs. 32 %). Toisaalta parisuhteessa eläminenkään ei sulje pois yksinäisyyden kokemusta: naimisissa olevista ja puolisonsa kanssa asuvista noin 14 prosenttia tuntee itsensä yksinäiseksi silloin tällöin tai useammin. Eroja parisuhteessa elävien naisten ja miesten välillä ei juuri ole.

Joka kymmenennellä (9,5 %) kyselyyn vastanneella ei ole lapsia. Lapsettomista viidennes tuntee itsensä yksinäiseksi silloin tällöin tai useammin. Silloin tällöin tai useammin se on ongelma 14 prosentille lapsettomista vastaajista. Ei koskaan tai harvoin yksinäisyyttä kokevia on lähes saman verran sekä lapsettomien että vanhempien keskuudessa (89 % vs. 86 %).

Paradoksaalisesti yksinäisyyttä koetaan eniten siellä, missä eletään tiheimmin. Kaupungin keskustassa asuvista joka neljäs tuntee itsensä yksinäiseksi silloin tällöin tai useammin, kun esikaupunkialueella, maaseututaajamassa ja maaseudulla vastaava osuus on joka viides. Myös asumismuodolla on yhteys yksinäisyyden kokemukseen: kerrostalossa yksinäisyyttä koetaan useammin kuin omakotitalossa asuttaessa. Kaupungin keskustassa asutaankin pääasiassa kerrostaloasunnoissa ja niissä omakotitaloa useammin yksin.(kts. Alsuhail sekä Backman tässä kirjassa)

 

Miksi yksinäisyyttä koetaan?

Koska kyselyaineistossa yksinäisyydestä on kysytty vain kahdella kysymyksellä, haastatteluaineisto tarjoaa kyselyaineistoa paremmin tietoa siitä, miksi yksinäisyyttä oikeastaan koetaan ja mitä yksinäisyys sitä kokevalle merkitsee. Väitöstutkimustani varten keräämäni, yksinäisyyttä ja elämänkulkua käsittelevä, laadullinen seuranta-aineisto koostuu yhteensä 25 haastattelusta, jotka olen toteuttanut ajanjaksolla 2010–2014 kymmenen Ikihyvä Päijät-Häme -tutkimukseen osallistuneen iäkkään kanssa (Tiilikainen 2016).

Kuvaukset yksinäisyyden syistä kulkivat mukana läpi keskustelujen haastateltavien kertoessa menneisyydestään, elämänsä käännekohdista ja tänä päivänä eletystä arjesta. Yksinäisyyttä kuvattiin muun muassa puolison kuoleman, liikkumisvaikeuksien, uuden kumppanin kaipuun, lapsettomuuden ja omien lapsuuden kokemusten kautta. Harva kuitenkaan koki yksinäisyydelle olevan yhtä ainoaa syytä tai ilmenemismuotoa vaan useat eri tekijät kietoutuvat toisiinsa myös saman ihmisen kohdalla (ks. myös Saari 2010). Väitöskirjassani olen kuvannut yksinäisyyttä menetettyjen ja toteutumattomien sosiaalisten roolien ja rakoilevan sosiaalisen saattueen näkökulmasta (Tiilikainen 2016).

Tässä artikkelissa olen rajannut tarkastelun yksinäisyyteen, joka liittyy ikääntymiseen ja yksin elämiseen kaupunkimaisessa ympäristössä. Näin ollen aineistoni koostuu pääosin seitsemän kaupungin keskustassa tai esikaupunkialueella yksin asuvan iäkkään kanssa käydyistä keskusteluista. Neljä heistä on miehiä ja kolme naisia. Yksi naisista ei ole koskaan ollut naimisissa tai avoliitossa. Yksi miehistä on naimisissa, mutta hänen puolisonsa oli pitkäaikaishoidossa kodin ulkopuolella. Muut ovat eronneita tai jääneet leskeksi useampi vuosikymmen sitten ennen ensimmäistä kohtaamistamme. Leskeytymistä käsitellessä hyödynnän kahden maaseudulla asuvan iäkkään parissa tekemiäni haastatteluja, sillä he olivat haastateltavistani ainoina jääneet vastikään leskeksi.

 

Hyvän ystävän kaipuuta, kuulumattomuuden kokemuksia

Osalle haastateltavista yksinäisyys on merkinnyt hyvän ystävän kaipuuta. He kertovat ystävien ja tuttavien vähentyneen vuosien saatossa. Katukuvassa tuttuja ei näy samalla tavalla kuin ennen, eikä kyläilypaikkoja enää juuri ole. Ystäväpiirin kaventumista pidetään luonnollisena osana ikääntymistä, mutta erityisesti kontakteja oman ikäisiin ystäviin kaivataan (ks. myös Victor ym. 2009). Toisaalta ystäviä ja tuttavia saattaa olla, mutta heistä ei aina ole sellaisiksi, joita erityisesti kaipaisi. Osa haaveilee ystävästä, jonka kanssa matkustella tai kaverista, jonka kanssa lähteä tansseihin, sillä ”riennoissa” ei enää vanhemmiten haluta kulkea yksin. Ennen kaikkea ystävyyssuhteilta kaivataan mukavaa yhdessäoloa ja mahdollisuutta jakaa niin iloja kuin surujansa. Tärkeimpänä näyttäytyy toive vastavuoroisuudesta ja kokemus siitä, että ystävän kanssa oltaisiin samalla aaltopituudella. Yksinäisyyttä ei voi lievittää kuka tahansa.

”Ei minulla oikein sellasta kaveria ole, jonka kanssa voitais sitten käydä toistemme kotona. Kyllä minä olen katellut sitäkin ja samaten matkustamisen kanssa, mutta ei ole löytynyt sellasta. Kaikkien kanssa ei oikein pääse samalle aaltopituudelle.” (Olavi)

”Harvemmassa on sitten taas semmosia, joitten kanssa enemmän viihtyy. Joitakin on semmosia, että kun tapaa tossa pihalla, niin niistä ei pääse eroon. Ne sitten puhuu vaikka kuinka, ei lopeta millään. Monta kertaa täytyy sanoo, että ei tässä tarkene olla eikä seisoa (naurahtaen).” (Aatos)

Osa haastateltavista kertoo yksinäisyyden kumpuavan vieraaksi koetusta kulttuurista ja elinympäristöstä. Uudessa kotimaassa ystäviä ja tuttavia on ollut vaikea löytää. Läsnä on ikävä ja kaipuu entiselle kotiseudulle, ja kokemus erilaisuudesta: siitä, ettei kuulu joukkoon. Mielessä ovat muistot ajasta, jolloin naapureiden kanssa vietettiin aikaa ja koettiin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Näin on myös silloin kun muutto on tapahtunut saman kunnan sisällä: maaseudulta tiheämmin asutulle alueelle, jossa elämäntapa on selvästi yksityisempää. Löyhempien suhteiden välillä sukkuloiminen (esim. Bauman 2001; Beck 2001) ei aina onnistu, ja epävarmuutta aiheuttavat muutokset kyläilykulttuurissa. Spontaaneja käyntejä kun ei enää kehdata tehdä. Yksityistynyt elämäntapa ja asuinalueen vähäinen sosiaalinen elämä on tuonut mukanaan kokemuksen eriarvoisuudesta, etenkin suhteessa nuorempiin ihmisiin. Muuttuneeseen elämäntapaan tuntuu aika ajoin vaikealta solahtaa. Se, ettei naapurustossa tai kaupassa tervehditä, on tulkittu omasta vanhuudesta ja sairaudesta johtuvaksi.

”Kun on tämä sairaus, tämä elämä on siinä mielessä menny alaspäin, että ei enää kukaan nuoremmista ihmisistä halua puhuakaan. Meijän talossakin ennen puhuttiin kun oli saman ikäisiä. Minä olin alta viiskymmentä kun myö tähän tultiin, nyt oon kaheksankymmentä. Kun tuossa oli semmosia saman ikäisiä ihmisiä, niin sitä puhuttiin kauheesti aina kun nähtiin. Mutta tänä päivänä on nuoret ihmiset tullu taloon ja ei ne puhu enää, ne menee ohitte vaan.” (Eini)

Vanhan ihmisen päivittäinen elämä sijoittuu usein pääosin kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin (esim. Bukov ym. 2002; Victor ym. 2009). Osa kohtaamistani ikääntyvistä kertoo viihtyvänsä hyvin kotona ja omissa oloissaan kun taas toiset harmittelevat arjen supistuneen neljän seinän sisälle, vaikka mieli halajaisi yhä liikkeelle. Liikkumista ja yhteydenpitoa toisiin ihmisiin on vaikeuttanut esimerkiksi asuintalon hissittömyys tai sopivien talvikenkien puute. Yksinäisimpiä ovatkin pimeät ja liukkaat vuodenajat (ks. Tiilikainen ja Karisto 2016). Muille ei haluta olla vaivaksi, ja mielessä on pelko siitä, miten yksin pärjää niin kodin ulkopuolella kuin kotona. Konkreettisen yksin olon myötä läsnä on turvattomuutta ja pelkoa, jopa toivoa siitä, että elämä päättyisi.

”Minä ajattelin, että jos ihminen kuolee kun sydän on sairas, se saa mennä. Ei sen tartte ku minä oon yli kaheksankymmentä. Niin sit rupes tulemaan sellanen tilanne, että kuolema ei tullu, vaikka minä vähän väliä olin tajuttomana tiällä. Ja kun itekseen on, se ei mikään helppo herätä sitten siitä huonosta tilasta.” (Eini)

Omasta kodista voi tulla myös kielteisten kokemusten paikka, jos siellä eläminen merkitsee yksinäisyyden ja eristäytymisen tunteen kokemista (esim. Scharf ym. 2005; Sixsmith ja Sixsmith 2008). Suomalaisen vanhushoivan palvelujärjestelmä tukee kotona annettavaa hoivaa huonosti, sillä vaikka laitospaikkoja on vähennetty, kotihoitoa eli kotipalvelua ja kotisairaanhoitoa ei ole lisätty, eikä lisääntyneeseen hoivan tarpeeseen ole siten vastattu (Zechner 2014). Arvokkaan elämän toteutuminen kodin sisäpuolella ei kaikkien kohdalla toteudu, minkä vuoksi kotihoidon parantamista on monissa yhteyksissä peräänkuulutettu (esim. mt., Jylhä 2015; Jyrkämä 2015). Parannukset eivät kuitenkaan saisi tapahtua laitoshoidon kustannuksella, sillä esimerkiksi muistisairauden aiheuttamat hoidon tarpeet ovat sellaisia, johon kotihoidon on vaikea suuremmillakaan resursseilla vastata (Jylhä 2015).

Palvelujen saannin suhteen eriarvoisuutta aiheuttavat myös tuloerot, joihin ovat vaikuttaneet erilaiset työelämän polut, joita elämänkulun aikana on kuljettu (ks. Tiilikainen 2016). Yksinäisyyden osalta erityisen haavoittuvassa asemassa voivat olla lapsettomat, joista sekä naiset että miehet ovat muita useammin täysin virallisen avun varassa (Blomgren ym. 2006; Virkola 2014, 203–205). Ikihyvä-tutkimukseen osallistuneita lapsettomia tutkinut Sari Raitakari (2010) toteaa lapsettomuuden merkityksen voivan olla suhteellisen vähäinen ikääntyvän arkielämässä niin kauan kuin ikääntyvän on mahdollista pitää aktiivisesti yllä kodin ulkopuolisia ihmissuhteita ja huolehtia itsestään. Toimintakyvyn heikentyessä lasten olemassaolo ja se millainen suhde heihin on, voi kuitenkin saada suuremman merkityksen. (Mt., 65.)

Suurin osa haastateltavistani kertoi vanhemmuuteen liittyvistä myönteisistä kokemuksista, ja vaikka yhteydenpito lapsiin ja lapsenlapsiin ei aina ollut kovinkaan tiivistä, suhde heihin koettiin hyväksi tai ”sopivan läheiseksi”, kuten yksi miehistä asian ilmaisi. Toisaalta myös eräänlaisista vanhemmuuden kitkoista kerrottiin. Tällöin yksinäisyys oli läsnä siksi, ettei suhde omiin lapsiin tai lapsenlapsiin ollut sellainen kuin sen toivoi olevan. Käytännön avun sijaan mielessä oli toive siitä, että nuorempien sukupolvien kanssa voisi viettää aikaa: katsoa yhdessä televisiota tai käydä kalassa. Omista toiveista oli kuitenkin harvoin puhuttu ääneen.

 

Menetettyjä ja toteutumattomia ihmissuhteita

Lapsettomat haastateltavani eivät kertoneet niinkään vanhemmuuden kaipuusta vaan eriarvoisuuden kokemuksesta suhteessa sellaisiin, joilla jälkikasvua on (ks. myös Ojala ja Kontula 2002). Oma lapsettomuus ja siihen liittyvä yksinäisyys nousi pintaan etenkin pyhinä kun muut viettivät niitä perheidensä kanssa. Myös arkipäivisin kaivattiin seuraa, jollaisiksi perheellisistä ei omien vastuidensa ja kiireidensä vuoksi ollut. Suhteet muihin ihmisiin näyttäytyivät löyhempinä ja hauraampina kuin perheellisillä, eikä kontakteja nuorempiin sukupolviin juuri ollut. Isovanhemmuuden kaipuusta kertoivat ennen kaikkea ne, joilla oli lapsia, mutta joiden sukupolvien ketju oli katkennut. Tällöin yksinäisyys ilmeni juurettomuuden kokemuksena, ja elämällä ajateltiin voivan olla enemmän merkitystä, jos lapsenlapsia olisi olemassa.

”Semmosta tyhjänpäivästä se on tässä [kotona] olevinaan. Ettei sillä oo mitään tarkotusta, ei ei ei. Vielä jos olis lastenlapsia, että jollakin tavalla. No käy tässä sitten sen veljeni pojan lapsia joskus. Juoksee ympäri ja ympäri mahdotonta vauhtia (naurahtaen). Mutta on se tota, niin tyhjää se on.” (Anja)

Osa haastateltavista oli kohdannut yksinäisyyden puolison kuoleman myötä. Tällöin läsnä oli surua ja kaipuuta yhdessä jaettua arkea kohtaan, mutta myös kokemus tarpeettomuudesta ja joutilaisuudesta, sillä enää ei ollut ketään kenestä pitää huolta. Leskeytymiseen liittyvästä yksinäisyydestä kertoivat ne, jotka olivat hiljattain menettäneet elämänmittaisen kumppanin. Myös sopeutumista menetykseen ja sen myötä muuttuneeseen elämäntilanteeseen kuvattiin, ja siten myös yksinäisyyden kokemuksen hälvenemistä kun puolison kuolemasta oli kulunut enemmän aikaa. Elämästä oli löydetty uutta tarttumapintaa, vaikka se oli aika ajoin tuntunut vaikealta, jopa mahdottomalta (ks. myös Erjanti 1999).

Myös muissa tutkimuksissa on todettu, että kaikki leskeksi jääneet eivät koe itseään yksinäiseksi. Menetykseen voi olla helpompi sopeutua, mikäli yksinoloon on tottunut ja siitä nauttii. Puolison kuolema voi olla myös helpotus, jos parisuhde on ollut esimerkiksi alkoholismin tai raskaan omaishoitajuuden värittämä. (Esim. Lopata 1969; Chambers 2005; Koskimäki 2010.) Ikihyvä-tutkimukseen osallistuneita leskiä tutkineen Tiina Koskimäen (2010, 63–65) mukaan siihen, missä määrin yksinäisyyttä koetaan vaikuttaa myös leskeksi jäämisen ajankohta, ympäröivät sosiaaliset suhteet, taloudellinen tilanne ja asuinympäristö. Myös luonteenpiirteillä on vaikutuksena.

”Kaikkihan, mitä meitä tässä nyt on, on leskiä. Kaikkihan on miehensä menettäny, mutta minä olen sitten ehkä tavallista herkempi luonteeltani. Tunnen sen niin mahdottomana kipuna… Se oli semmosta, että siihen niin tottu siihen toiseen ihmiseen sen kuudenkymmenenyhden vuoden aikana. Tietää sen tavat ja luonteen niin hyvin. Ja olikin niin erikoisen hyväluontoinen mies. Ei koskaan hermostunu, eikä kironnu eikä pärmättäny mistään asiasta. Teki vaan ja meni. Oli niin semmonen erikoinen luonne. Nyt mä vasta sen huomaan. Mä pidin sitä niin luonnostaan selvänä ja nyt sitä kaipaa niin mahdottomasti. Se oli semmosta kahden vanhan ihmisen mukavaa yhteiseloa. Sitä minä niin kaipaan vieläkin.” (Anja)

Yksinäisyyden kokemus voi saada hyvin erilaisia merkityksiä, jos kyseessä on leski, joka on menettänyt elämänmittaisen suhteen tai vaikkapa kolmannessa avioliitossa oleva, joka on solminut useita suhteita elämänkulkunsa aikana. Tämän hetkisen siviilisäädyn tarkasteleminen jättääkin huomiotta mahdolliset erot usein hyvinkin erilaisten parisuhdehistorioiden välillä (Crosnoe ja Elder 2002). Ikääntyvien keskuudessa on myös enenevässä määrin heitä, jotka ovat parisuhteessa asumatta kuitenkaan yhdessä (Karlsson ja Borell 2002; Koskimäki 2016). Parisuhteisiin liitetyt kulttuuriset normit eivät myöskään ole yhtä tiukkoja kuin ennen. Kun lapset on saatu tai ”yläikäraja” niiden saamiseksi saavutettu, vaakakupissa painavat muut tekijät: läheisyys ja kumppanuus, jota parisuhteelta entistä vahvemmin kaivataan (mt.).

Osa haastateltavista kertoi nimenomaan kumppanin kaipuusta, jonka myötä yksinäisyyden kokemus oli elämässä läsnä. Etenkin eronneet miehet kaipasivat vierelleen naisystävää, jonka kanssa jakaa iloja ja surua, mutta myös hellyyttä ja mielihyvää. Vanhemmiten uuden kumppanin löytyminen ei kuitenkaan ollut enää itsestäänselvyys, sillä mahdollisuudet liikkua ja tavata muita olivat vähentyneet. Kaikkien kohdalla kumppanittomuus ei merkinnyt kielteisenä koettua yksinäisyyttä. Tällöin vaakakupissa painoivat muun muassa raskas omaishoitosuhde ja se, jos vierellä olisi joku joka voisi sanoa pahoja sanoja. Yksin elämisestä nautittiin ennen kaikkea sen tuoman rauhan ja vapauden vuoksi (ks. myös Palkeinen 2005).

 

Yksinäisyyden elämänkulullinen luonne

Monien muiden tutkijoiden tavoin ajattelen yksinäisyyden, etenkin ikääntyvien yksinäisyyden, saavan julkisessa keskustelussa yhä varsin yksioikoisia merkityksiä (esim. Victor ym. 2009; Uotila 2011). Yksinäisyys näyttäytyy kipeänä ja ahdistavana kokemuksena, joka johtuu sosiaalisten kontaktien puutteesta. Usein puhutaan ”yksinäisistä” ikään kuin omana ja muista erillisenä joukkonaan. Kokemuksena se on kuitenkin mitä monimerkityksellisin ja monikasvoisin. Kohtaamieni ikääntyvien kokemaan yksinäisyyteen on kietoutunut muun muassa läheisten ihmisten menetyksiä, kumppanin ja läheisyyden kaipuuta, kokemus vieraasta kulttuurista tai asuinympäristöstä, toive siitä, että ympärillä olisi samanhenkisiä ihmisiä, heikentyneen toimintakyvyn luomaa eristyneisyyttä ja pyhäpäivien hiljaisuutta.

Christina Victorin ja kumppaneiden (2009) mukaan valtaosassa ikääntyvien yksinäisyyttä käsittelevissä tutkimuksissa ei ole onnistuttu erottamaan niitä ikääntyviä, joille yksinäisyys on vastikään kohdattu kokemus, niistä ikääntyvistä, joiden elämässä yksinäisyys on ollut läsnä pidemmän aikaa, jopa läpi elämän. Osalle haastateltavistani yksinäisyys on ollut vasta myöhemmällä iällä kohdattu kokemus.

”Kyllä minusta tuntuu siltä, että se vasta vanhemmiten tullu tämä sana yksinäisyys”, kuulonsa menettänyt Vilho virkkoi. ”Minä en ollu nuorena yksinäinen. Se on ihmeellistä. On nyt ollut näitä rajoitteita hirveen paljon”, rollaattorin avulla liikkuva Eini totesi.

Toiset kertoivat yksinäisyydestä, joka oli ollut myös jossain aiemmassa elämänvaiheessa läsnä.

”Kyllä mä oon aika nuorenakin joskus kokenukin sitä kun oon itekseen ollu. Ihan semmosena kaks, kolmekymppisenäki jo”, naimaton ja lapseton Anneli mietti.

Ajan kuluessa yksinäisyys oli helpottunut, mutta palannut mieleen toisessa elämäntilanteessa. Siitä kertoi myös eronnut Aatos, joka oli kohdannut aiemmin yksinäisiä elämänvaiheita, mutta nyt vanhemmiten sen koskettavan ”niin kun syvemmältä”, sillä läsnä olivat myös krooniset kivut, joiden myötä yksinoleminen pelotti. Elämänmittaisestakin yksinäisyydestä kerrottiin.

”Mä oon aina ollu tässä kaikkien välissä, eikä ole oikein onnistunu. Kaikki johtuu siitä äidin kuolemasta”, pikkupoikana äitinsä menettänyt Pauli pohti.

Toisilla yksinäisyys oli helpottanut. Siihen oli auttanut ennen kaikkea aika.

”On se nyt helpottanu. Se olis ihan kauheeta, jos se olis aina samanlaista”, totesi leskeksi jäänyt Anja.

Etenkin ikääntyvien yksinäisyyttä käsittelevissä tutkimuksissa on oltu kiinnostuneita siitä, miten yksinäisyyttä voidaan lievittää (esim. Pitkälä ja Routasalo 2003; Savikko 2008). Usein haasteena on pidetty sitä, että olemassa olemat toimintamallit, kuten ulkoapäin ohjattu ystävätoiminta, eivät aina pysty vastaamaan pyrkimykseensä vähentää yksinäisyyttä. Yksinäisyyteen ajattelen olevan vaikea, jopa mahdoton, vastata mikäli sen yksilölliset merkitykset ja usein myös hyvin erilaiset syyt jäävät tunnistamatta. Vanhetessaan ihminen harvoin täysin menettää sosiaalisia rooleja ja elämisen tapoja, joita hän elämänkulkunsa aikana on omaksunut (ks. Tiilikainen 2016). Yksinäisyyden kannalta ne ovat erityisen merkityksellisiä. Kohtaamieni ikääntyvien kertomana yksinäisyys näyttäytyy vahvasti yksilön elämänkulkuun kietoutuvana kokemuksena, joka saa merkityksensä ympäröivän sosiokulttuurisen kontekstin värittämänä (ks. Dakash tässä kirjassa). Myös jatkossa on tarpeen kiinnittää huomio yksinäisyyden elämänkululliseen luonteeseen ja sen myötä laajempiin yhteiskunnallisiin tekijöihin ja muutoksiin, jotka osaltaan rakentavat ja muovaavat yksinäisyyden kokemusta.

 

Lähteet

Alitolppa-Niitamo, Anne & Säävälä, Minna (2010) Isovanhemmuus liikkuvuuden maailmassa. Teok-sessa Fågel, Stina ja Rotkirch, Anna & Söderling, Ismo (toim.) Farkkumummoja ja pehmovaareja – uusia ikkunoita isovanhemmuuteen. Helsinki: VL-Markkinointi. 138–155.

Bauman, Zygmunt (2001) Community: Seeking safety in an insecure world. Cambridge: Polity Press.

Beck, Ulrich (2002) Individualization. Institutionalized individualism and its social and political con-sequences. London: Sage.

Blomgren, Jenni, Martelin, Tuija, Sainio, Päivi & Koskinen, Seppo (2011) Ikääntyneiden terveyteen ja toimintakykyyn vaikuttavat tekijät. Teoksessa Laaksonen, Mikko & Silventoinen, Karri (toim.) Sosiaaliepidemiologia. Väestön terveyserot ja terveyteen vaikuttavat sosiaaliset tekijät. Helsinki: Gaudeamus.  

Bukov, Aleksej, Maas, Ineke & Lampert, Thomas (2002) Social participation in very old age: cross-sectional and longitudinal findings from BASE. Journal of Gerontology 57B(6): 510–517.

Chambers, Pat (2005) Older Widows and the Life Course. Aldershot: Ashgate.

Crosnoe, Robert & Elder, Glen Jr. (2002) Successful adaptation in the later years: A life course ap-proach to aging. Social Psychology Quarterly 65(4): 309–328.

Erjanti, Helena (1999) From emotional turmoil to tranquility: grief as a process of giving in a study on spousal bereavement. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto.

Jones, Warren, Carpenter, Bruce & Quintana, Diana (1985) Personality and Interpersonal Predictors of Loneliness in Two Cultures.’ Journal of Personality and Social Psychology 48(6): 1503–11. doi:10.1037/0022-3514.48.6.1503.

Johnson, Paul & Mullins, Larry (1987) Growing old and lonely in different societies: Toward a comparative perspective. Journal of Cross-Cultural Gerontology 2(3): 257-275.

Jylhä, Marja & Jokela, Jukka (1990) Individual Experiences as Cultural – a Cross-Cultural Study on Loneliness Among the Elderly. Ageing ja Society 10(03): 295–315.

Jylha, Marja (2004) Old age and loneliness: cross-sectional and longitudinal analyses in the Tampere Longitudinal Study on Aging. Canadian journal of ageing 23, 157–168.

Jylhä, Marja (2015) Vanhuus pitenee, hoiva vähenee? Talous ja yhteiskunta 1: 40–45.

Jyrkämä, Jyrki (2015) Arvokkuuden monet tulkinnat-pohdintoja vanhustenhuollon etiikasta. Geronto-logia 1: 35–40.

Kangasniemi, Jukka (2005) Mitä on yksinäisyys? Teoksessa Jokinen, Kimmo (toim.) Yksinäisten sanat. Kirjoituksia omasta tilasta, erillisyydestä ja yksinolosta. Jyväskylän yliopisto. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 84. 227–307.

Karlsson, Sofie & Borell, Klas (2002) Intimacy and Autonomy, Gender and Age-ing: Living Apart Together. Ageing International 27(4): 11–26.

Koskimäki, Tiina (2010) Lesken elämänpiiri. Päijät-Hämeen ja Itä-Uudenmaan sosiaalialan osaamiskeskus Verson julkaisuja 1/2010. 

Lopata, Helena Znaniecki (1969) Loneliness: forms and components. Social Problems 17: 248–262.

Ojala, Eija-Maarit & Kontula, Osmo (2002) Tarvitseeko minua kukaan. Keski-ikäiset yksineläjät perhekeskeisessä yhteisössä. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D, 40, 2002.

Palkeinen, Hanna (2005) Yksinäisyys iäkkäiden ihmisten kirjoituksissa. Gerontologia, 3(2005), 111–120.

Rokach, Ami (2007) The effect of age and culture on the causes of loneliness. Social Behavior and Personality: an international journal 35(2): 169–186.

Raitakari, Sari (2010) Lapsettoman ikääntyvän elämän tarkoituksellisuuden kokemus. Näkökulmana sosiaalinen pääoma. Sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielma.  Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto.

Saari, Juho (2010) Yksinäisten yhteiskunta. Helsinki: WSOY. 

Scharf, Thomas, Phillipson, Chriss & Smith, Allison (2005) Social Exclusion of Older People in De-prived Urban Communities of England. European Journal of Ageing 2 (2): 76–87.

Sixsmith, Andrew & Sixsmith, Judith (2008) Ageing in Place in the United Kingdom. Ageing Interna-tional 32 (3): 219–235.

Tiilikainen, Elisa (2016) Yksinäisyys ja elämänkulku. Laadullinen seurantatutkimus ikääntyvien yksinäisyydestä. Akateeminen väitöskirja. Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto.  Julkaistaan toukokuussa 2016.

Tiilikainen, Elisa & Karisto, Antti (2016) Yksinäisyys ja aika. Julkaisematon artikkelikäsikirjoitus.

Vaarama Marja, Karvonen Sakari, Kestilä Laura, Moisio Pasi & Muuri Anu (toim.) Suomalaisten hyvinvointi 2014. THL 2014.

Virkola, Elisa (2014) Toimijuutta, refleksiivisyyttä ja neuvotteluja: muistisairaus yksinasuvan naisen arjessa.

Zechner, Minna (2014) Kuolevien vanhusten omaishoiva. Teoksessa Hakola, Outi, Kivistö, Sari & Mäkinen, Johanna (toim.) Kuoleman kulttuurit Suomessa. Helsinki: Gaudeamus, 62–64.

 

[1] Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen säännöllisesti toteuttama suomalaisten hyvinvointia ja hyvinvointipalvelujen käyttöä selvittävä tutkimus.

[2] Vuosina 2002–2012 toteutetun kyselyihin perustuvan seurantatutkimuksen lisäksi Ikihyvä Päijät-Häme -hanke on koostunut sen ympärille rakentuvista kehittämistoimista. Hankkeen toteutuksesta on vastannut Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia, ja se on toteutettu yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksen, Lahden ammattikorkeakoulun Sosiaali- ja terveysalan laitoksen, Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymän sekä alueen kuntien kanssa. (http://www.palmenia.helsinki.fi/ikihyva/.)