Pekka Borg & Vesa Keskinen

 

Yksinelävät ovat perheasemaltaan suurin aikuisväestön ryhmä Helsingissä, mutta kuinka moni heistä elää yksin omasta halustaan? Tässä artikkelissa esitellään sosiologi Eric Klinenbergin perusteluita sille, miksi yksin eläminen on yleistynyt sekä sosiologian klassikoiden näkemyksiä siitä, miten kaupungistuminen on edistänyt yksinasumista. Lisäksi käydään läpi kyselytutkimuksista nousseita havaintoja yksinelämisen valinnoista.

Yksin asuvia voidaan tarkastella tilastoista monella tapaa; asuntokunnittain, osuutena väestöstä tai perheväestön määrän muutosten kautta. Tässä artikkelissa kuvataan yksin­asuvien siviilisäätyjen muutoksia eri ikäluokissa. Siihen liittyy kysymys, missä määrin yksin eläminen on yksi elämänvaihe ja missä määrin pysyvä elämäntilanne. Yksinasuminen ei aina tarkoita elämää ilman parisuhdetta. Lopuksi käsitellään lyhyesti yksinasuvien osuutta Helsingin väestöstä ja asuntokunnista, yksinasuvien ja perheellisen väestön määrällisiä muutoksia, yksinasuvien ikä- ja sukupuolirakennetta sekä taloustilannetta. 

Miksi yksin eläminen on yleistynyt?

Sosiologi Eric Klinenberg kysyy, mitkä tekijät selittävät yksinelämisen voimakasta lisääntymistä (Klinenberg 2012, 10–11). Hän toteaa yksinelämisen yleistyneen, koska se on tullut mahdolliseksi. Taloudellista kehitystä seurannut varallisuuden kasvu ja hyvinvointivaltioiden sosiaaliturva ovat mahdollistaneet sen, että yhä useampi voi elää yksin. Klinenbergin mukaan ei ole sattumaa, että Pohjoismaat ovat yksinasumisen eturintamassa.

Klinenberg esittää neljä tekijää, joiden seurauksena yksineläminen yleistyi:

  1. Naisten statuksen nousu. Naisten tulo työmarkkinoille, koulutus ja oikeus päättää omasta kehostaan ovat muuttaneet perhesuhteiden ehtoja ja ovat mahdollistaneet naisille myös yksinasumisen valinnan. Naisten itsenäinen asema on nostanut avioitumisikää ja toisaalta avioerojen määrää.

  2. Kommunikaatiovallankumous avaa mahdollisuuksia uudenlaisille sosiaalisille suhteille ja verkostoille yksin asuessakin. Yksinasuvilla internet on vaikuttanut enemmän vapaa-ajan käyttöön kuin muilla. Sosiaalisen median käyttö ei kuitenkaan tarkoita kotiin käpristymistä, sillä somen suurkuluttajilla on tutkimusten mukaan muita laajemmat sosiaaliset verkostot, he liikkuvat enemmän julkisissa tiloissa ja osallistuvat enemmän vapaaehtoistoimintoihin.

  3. Urbanisaatio ja yksinelävien yhteisön nousu. Varsinkin suurkaupunkien keskustoihin syntyy yksineläville palveluita ja alakulttuuria, joka sisältää yhteisiä arvoja ja elämäntapoja, syntyy ”urbaaneja heimoja”.

  4. Eliniän vallankumous merkitsee mm. sitä, että yhteiskunnassamme on enemmän iäkkäitä yksin asuvia. Pelko itsenäisyyden menettämisestä ja riippuvaisuus muista ihmisistä tai instituutioista kuitenkin vaikuttaa siten, että suurin osa iäkkäistä haluaa mieluummin asua yksin kuin lasten luona tai laitoksessa.

Kaupungistuminen luo vapaan yksilön

Yhteiskunnan marginaalissa on jo vuosisatoja ollut yksin eläviä ihmisiä, joilla valinnan mahdollisuudet elämän peruskysymyksissäkin ovat olleet vähäisiä. Varmasti ylemmissä sosiaaliluokissa yksilöillä on ollut enemmän mahdollisuuksia valita elämä ilman parisuhdetta, mutta laaja-alaisemmin vapaasti valitseva yksilö syntyi modernilla kaudella. Klinenberg (2012, 11) viittaa Emile Durkheimiin siinä, miten muutos perinteisistä maaseutuyhteisöistä moderniin teolliseen kaupunkiin johtaa yksilöiden itsenäisyyden lisääntymiseen. Durkheimille yksilöiden oikeuksien ja vapauksien lisääntyminen ei kuitenkaan tarkoittanut itsekkyyttä, sillä omakin etu edellytti yhteisen hyvän ajamista.

Toisen kaupunkitutkimuksen klassikon Georg Simmelin mukaan pikkukaupunkielämä rajoitti yksilöä ja suhteita ulkomaailmaan niin, ettei hän kyennyt hengittämään. Suurkaupunki tarjosi mahdollisuuden sosiaaliselle evoluutiolle, koska yksilön horisontti laajeni ja hän sai vapauden liikkua ilman perheen tai uskonnollisen yhteisön rajoituksia. Kaupungissa yksilö kykeni osallistumaan kaikkiin sosiaalisiin ryhmiin tai alakulttuureihin omien intressiensä mukaan. Syntyi uusi metropolityyppinen yksilö. (Klinenberg 2012, 34)

Kolmenlaisia yksineläjiä

Usein kuulee, että kaikki ihmiset kaipaavat parisuhdetta ja että jokin on mennyt vikaan, jos ihminen on jäänyt elämään yksin. On kuitenkin yksineläviä, jotka ovat toista mieltä asiasta. Yhdysvaltalainen professori Bella DePaulo aloitti puheenvuoronsa Yksinelävät sosiaalisten palvelujen käyttäjänä-seminaarissa (Turku 27.9.2013) seuraavasti: ”Olen 60-vuotias ja olen aina ollut ja tulen aina olemaan yksinelävä. Rakastan yksinelämistä, en ole ikinä haaveillut häistä, enkä ikinä ole halunnut naimisiin, eikä minulla ole lapsia.”

Väestöliiton tutkijat Eija Ojala ja Osmo Kontula (2002) ovat jakaneet yksineläjät kolmeen ryhmään sen mukaan, missä määrin yksineläminen on oma valinta:
• aktiivisesti ja tietoisesti yksinelämisen valinneet
• passiivisesti yksinelämisen valinneet, jotka ovat ajautuneet siihen tilanteeseen useiden pienten valintojen tuloksena. He eivät ole periaatteellisesti parisuhdetta vastaan, mutta ovat valmiita suhteeseen vain tietyin ehdoin.
• ei yksinelämistä valinneet, jotka haluaisivat elämänkumppanin, mutta eivät ole siinä onnistuneet

Naimattomat haluavat naimisiin, eronneet ja lesket eivät

Suomalaisessa Finsex tutkimushankkeessa on 1970-luvulta lähtien seurattu mm. suomalaisten parisuhteessa ja seksuaalielämässä tapahtuvia muutoksia. Vuoden 2007 Finsex-kyselyssä kysyttiin, mitä elämäntyyliä tai parisuhdemuotoa vastaaja pitää itselleen elämänsä nykyvaiheessa parhaimpana. Ikäluokasta riippuen miehistä 14–17 prosenttia ja naisista 5–7 prosenttia piti itselleen parhaimpana muotona sitoutumattomuutta. Tähän joukkoon kuuluvat sekä useita samanaikaisia suhteita toivovat että ne, jotka eivät halunneet minkäänlaista parisuhdetta. (Kontula 2009)

Kanadalaisessa väestökyselyssä puolestaan viidesosa naimattomista henkilöistä totesi, että ei aio avioitua, mutta kolme viidestä aikoi avioitua. Loput olivat kannastaan epävarmoja. Eronneista 66 prosenttia ja leskistä jopa 89 prosenttia ei aikonut mennä uudelleen naimisiin. Monet niistäkin, jotka eivät halua avioitua, toivovat kuitenkin parisuhdetta. Naimattomista vastaajista 28 prosenttia eli erillissuhteessa muualla asuvan henkilön kanssa ja eronneistakin 21 prosenttia. Tosin leskillä (5 %) erillissuhteet olivat harvinaisia. (Statistics Canada 2011).

Ihmiset vastaavat kyselyihin usein juuri senhetkisen tilanteen mukaisesti. Muutaman vuoden päästä uudessa elämäntilanteessa parisuhdetoive voi olla muuttunut. Brittiläisessä kyselytutkimuksessa yksinelävistä jopa 84 prosenttia vastasi elävänsä yksin oman valinnan perusteella. Tutkijan arvion mukaan moni vastaaja ilmaisi enemmän sopeutumista vallitsevaan tilanteeseensa kuin omaehtoista valintaa. Toisessa brittikyselyssä 27 prosenttia yksinelävistä vastasi, että haluaa elää aina yksin. (Bennett & Dixon 2006).  

Yksineläminen yhtenä elämänvaiheena ja normina

Yksin asuvia ei voida tarkastella yhtenä yksittäisenä ryhmänä. Yksinasuvat elävät hyvin erilaisissa elämäntilanteissa riippuen iästä, koulutuksesta, työmarkkina-asemasta, huollettavien määrästä ja asuinpaikasta. Nuoret, keski-ikäiset ja iäkkäät yksineläjät ovat erilaisissa elämänvaiheissa samoin kuin naimattomat, eronneet ja lesket. Lisäksi samassa elämänvaiheessakin olevilla yksineläjillä voi olla yksilötasolla monenlaisia tilanteita ja odotuksia. Toiset elävät yksin omasta halustaan ja toiset eivät. Arja Mäkinen (2008) määrittelee yksineläjän henkilöksi, joka on tällä hetkellä sekä puolisoton että lapseton. Määritelmä ottaa huomioon sen, että elämässä tapahtuu muutoksia ja siinä on erilaisia vaiheita.

Yksinelämisen valintaan vaikuttaa myös ympäristön suhtautuminen normista poikkeamiseen. Sosiaalipoliitikko Arja Mäkisen (2008) mukaan tyytyväisistä yksineläjistä kertovien myönteisten mallitarinoiden vähäisyys vaikeuttaa yksinelämisen mieltämistä hyväksi elämäksi. Positiiviset esikuvat helpottavat valintaa. Monella Mäkisen haastattelemalla naisella oli tärkeänä samaistumiskohteena elämänviisautta omaava ja itseensä positiivisesti suhtautuva yksinelävä sukulaisnainen tai muu tuttavapiiriin kuuluva nainen.

Yksinelämistä tutkinut Eric Klinenberg (2012) totesi, että erityisesti yli kolmekymmenvuotiailla naisilla biologinen kello laittaa heidät sen kysymyksen eteen, että he eivät ehkä koskaan synnytä omaa lasta. Moni kysyy siinä iässä itseltään, miksi ei ole pariutunut ja olisiko onnellisempi, jos olisi. Toiset katsovat jääneensä jostakin paitsi, kun ystävillä on lapsia ja pelkkä työssä puurtaminen alkaa menettää merkitystään.

Lähes jokainen on elämänsä aikana parisuhteessa ja yksineläjänä

Familistisen ajattelumallin mukaan aikuisen elämänkulku etenee pariutumisesta avioliittoon, lapsien syntymiseen ja kasvattamiseen ja myöhemmin toisistaan huolehtivaan vanhuuteen, kunnes kuolema avioparin erottaa. Siirtymävaiheessa henkilö voi elää yksin, mutta jatkuvana elämäntapana yksinelämistä pidetään näissä teorioissa poikkeamana normista. (esim. Mäkinen 2008)

Lähes kaikki ovat jossain elämänsä vaiheessa yksineläviä ja tyypillisesti näitä vaiheita on kaksi tai useampia. Vaikka jotkut nuoret siirtyvät lapsuudenkodistaan suoraan avo- tai avioliittoon, on useimmilla välissä yksin elämisen vaihe.

Suomessa lapsuudenkodista muutetaan nykyisin nuorena. Kun 21-vuotiaista naisista asui vuonna 1990 vanhempansa luona 46 prosenttia, niin vuonna 2012 enää joka viides. Nuorilla 21-vuotiailla miehillä muutos oli vielä voimakkaampaa, sillä lapsuudenkodissa asuneiden osuus putosi 70 prosentista 38 prosenttiin (Nikander & Pietiläinen 2013). Keski-ikäisillä yleinen yksinelämisen tai lapsen kanssa yksinhuoltajana elämisen vaihe on avio- tai avoeron jälkeinen erilleen muutto. Monet pariutuvat uudelleen ja noin 40 prosenttia keski-ikäisistä on ollut ainakin kahdesti avo- tai avioliitossa (Kontula 2013, 22). Vanhuudessa etenkin naisilla on yksinelämisen vaiheena leskeys.

Yksin asuen erillissuhteessa

Varsinkin nuorten seurusteluvaiheessa ennen avo- tai avioliittoa on tyypillistä erillissuhde, jossa nuoret asuvat yksin (mutta elävät parisuhteessa). Myös monilla iäkkäämmillä erillissuhde johtaa suhteen jatkuessa yhteen muuttoon, mutta useammin kuin nuorilla se on heillä itse valittu pitkäkestoinen parisuhdemuoto.

Kaikista Finsex-tutkimuksen kyselyyn vastanneista alle 25-vuotiaista eli erillissuhteissa noin neljäsosa ja yli 30-vuotiaista kymmenesosa. Yli 55-vuotiaista vastanneista naisista runsas 17 prosenttia piti erillissuhdetta itselleen parhaana parisuhdemuotona. (Kontula 2009, 31) Päijät-Hämeen Ikihyvä-projektissa seurattiin kymmenen vuoden ajan alueen ikääntyvän väestön elinolojen ja hyvinvoinnin muutoksia. (kts. Tiilikaisen artikkeli tässä kirjassa) Tutkimuskyselyyn vastanneista vanhuksista, jotka olivat eronneita, leskiä tai naimattomia, noin viidesosa eli erillissuhteessa (Karisto ym. 2013, 43).

Monissa kansainvälisissäkin tutkimuksissa yksinasuvien erillissuhteessa elävien osuus on samaa suuruusluokkaa kuin Suomessa. Suuren saksalaisen sosioekonomisen paneelitutkimuksen mukaan vuonna 2006 vastaajista 11 prosenttia eli erillissuhteessa, mikä on saman verran kuin avoliitossa eläneitä. Erillissuhteessa elävistä oli naimattomia 68 prosenttia, eronneita 18 prosenttia ja leskiä 8 prosenttia. (Asendorpf 2008, 37)

Niin suomalaisten kuin kansainvälisten tutkimusten mukaan erillissuhteessa elävien määrä ei ole 10–20 vuoden aikana kovin paljoa muuttunut. Kanadassa oli vuonna 2011 erillissuhteessa eläviä 7,4 prosenttia, mikä oli vain prosenttiyksikön vähemmän kuin vuonna 2001. Yli 60-vuotiailla erillissuhteessa oleminen lisääntyi, mutta nuoremmilla osuus väheni tätä enemmän. (Turcotte 2013, 2)

Helsingin erityispiirteitä yksin elämisessä

Yksinasuvia puolet asuntokunnista, mutta neljäsosa väestöstä

Puolet Helsingin 318 000 asuntokunnasta on yhden henkilön asuntokuntia. Vielä 1970-luvun alussa yksinasuvien osuus oli alle 30 prosenttia, mutta kasvoi jatkuvasti vuoteen 2008 asti, jolloin osuus oli 49,8 prosenttia asunto-kunnista. Senkin jälkeen yksinasuvien määrä Helsingissä on kasvanut 154 000:een asuntokuntaan vuonna 2015, mutta suhteellinen osuus on kääntynyt hienoiseen laskuun (48,4 %). (Kuvio 1)

Kuvio 1. Helsingin asuntokunnat henkilöluvun mukaan vuosina 1980–2015, prosenttia kaikista asuntokunnista

 

Lähde: Henkikirjat 1972-1984, Helsingin väestötietojärjestelmä 1985-1994, Tilastokeskus 1995–2015.

Helsingin kokonaisväestöstä, joka sisältää myös lapsiväestön, yksinasuvien osuus on kuitenkin selvästi pienempi (26 %). Tätä ristiriitaiselta kuulostavaa tulosta ei ole juurikaan selitetty. Taulukossa 1 asiaa selvennetään ”rautalanka-mallilla”. Kyse on siitä, kuinka monta ihmistä kunkin kokoinen asuntokunta pitää sisällään eli yksinkertaisesti kertolaskusta.

 

Taulukko 1. Helsingin asuntokunnat koon mukaan 1.1.2015 ja asuntoväestö yhteensä

Lähde: Tilastokeskus. Asunnot ja asuinolot.

Helsingin asuntokuntaväestön suuruus oli vuoden 2015 alussa 596 488 henkilöä. Yhden hengen asuntokuntia oli 154 091 (154 091 *100/596 488=25,8 prosenttia). Helsingin koko väestön määrä oli vuoden 2015 alussa puolestaan 620 715 henkilöä. Helsingin koko väestön ja asuntoväestön määrän erotus oli siten 24 227 henkeä, mikä tarkoittaa yksinasuvien osuutena18 vuotta täyttäneestä aikuisväestöstä noin 30 prosenttia

Asuntokunnan muodostavat kaikki samassa asuinhuoneistossa vakinaisesti asuvat henkilöt. Asuntokuntia ei muodosteta henkilöistä, jotka ovat väestötietojärjestelmän mukaan vakinaisesti kirjoilla laitoksissa, asunnottomia, ulkomailla tai tietymättömissä. Henkilöt, joiden asunto ei täytä asuinhuoneisto määritelmää, eivät myöskään muodosta asuntokuntia.

Yksinasuvat ja perheelliset

Tilastollisesti yksinasuvien vertailu perheellisiin on hankalaa, koska yksinasuvia ei lasketa perheväestöön kuuluviksi. Asuntokuntatilastoissa taas luokitteluperustana on asunnossa asuvien henkilöiden määrä, mutta ei perhetyyppi. Tilastokeskus on kuitenkin tehnyt myös perheaseman mukaan tilastoja, jotka sisältävät perheväestön lisäksi perheisiin kuulumattoman väestön (saatu asuntokuntatilastoista). Perheisiin kuulumattomat on vielä jaettu yksinasuviin, muiden kanssa asuviin ja laitosväestöön tai vastaaviin asukkaisiin.

Yksinelävien eli perheisiin kuulumattomien osuus väestöstä on kasvanut ja perheellisten osuus vähentynyt vuodesta 2002. Mielenkiintoista on, että perheisiin kuulumattomien yksinasuvien osuus on jopa hieman vähentynyt. Muun kuin puolison tai perheenjäsenen kanssa yhdessä asuminen on vähitellen lisääntynyt ja vuodesta 2002 heidän osuutensa on kasvanut runsaalla prosenttiyksiköllä. Yksi selitys yhdessä asumisen lisääntymiselle voi olla, että pienten asuntojen vuokrataso on noussut Helsingissä nopeammin kuin tulot, joten asumiskulujen jakamiseksi yhteis- ja kommuuniasumisesta on tullut houkutteleva vaihtoehto. Myös laitoksissa asuvien ja muun luokittelemattoman väestön osuus on hieman lisääntynyt. (Kuvio 2)

Helsinkiläisistä 15 vuotta täyttäneistä henkilöistä 43 prosenttia oli vuonna 2014 perheväestön ulkopuolisia, jotka eivät eläneet puolison tai lapsensa kanssa. 

Kuvio 2. Helsingin väestö perheaseman mukaan vuoden lopussa vuosina 2002–2014, %


Lähde: Tilastokeskus. Perheet ja asuntokunnat.

Vuosien 2002–2014 aikana tapahtuneet muutokset perheasemassa ovat olleet pieniä. Avoliitossa elävien lapsettomien pariskuntien osuus on lisääntynyt yhdellä prosenttiyksiköllä ja yhden ja kahden huoltajan lapsiperheiden väestöosuus puolestaan vähentynyt kahdella prosenttiyksiköllä.

Tarkasteltaessa perheaseman muutoksia iän mukaan, voidaan kuviosta 3 nähdä, että neljä viidesosaa 15–19-vuotiaista oli perheisiin kuulumattomia, etenkin lapsuudenkodissa asuvia. Parissa vuodessa täysi-ikäiseksi tulon jälkeen enemmistö nuorista muuttaa asumaan joko yksin tai yhdessä toisten nuorten kanssa. Lisäksi kolmasosa 20–30-vuotiaista siirtyy asumaan avoliitossa kumppaninsa kanssa.  

Kuvio 3. Helsingin väestö 31.12.2014 ikäryhmittäin perheaseman mukaan


Lähde: Tilastokeskus. Perheet ja asuntokunnat.

Vuosien 2002–2014 aikana tapahtuneet muutokset perheasemassa ovat olleet pieniä. Avoliitossa elävien lapsettomien pariskuntien osuus on lisääntynyt yhdellä prosenttiyksiköllä ja yhden ja kahden huoltajan lapsiperheiden väestöosuus puolestaan vähentynyt kahdella prosenttiyksiköllä.

Tarkasteltaessa perheaseman muutoksia iän mukaan, voidaan kuvasta 3 nähdä, että neljä viidesosaa 15–19-vuotiaista oli perheisiin kuulumattomia, etenkin lapsuudenkodissa asuvia. Parissa vuodessa täysi-ikäiseksi tulon jälkeen enemmistö nuorista muuttaa asumaan joko yksin tai yhdessä toisten nuorten kanssa. Lisäksi kolmasosa 20–30-vuotiaista siirtyy asumaan avoliitossa kumppaninsa kanssa.  

Kuvio 4. Yksinasuvien siviilisääty vuoden lopussa 2003 ja 2013, %


Lähde: Tilastokeskus. Asuntokunnat.

Yksinasuvista naimattomat ovat kaikissa ikäryhmissä aina 65-vuotiaaksi asti siviilisäädyltään suurin ryhmä. (Kuvio 5) Naimattomien osuus on kasvanut etenkin vanhempien keski-ikäisten keskuudessa. Esimerkiksi 50–54-vuotiaista yksinasuvista oli vuonna 2003 naimattomia 48 prosenttia, mutta vuonna 2013 jo enemmistö (59 %). Kaikista helsinkiläisistä 50–54-vuotiaiden asuntokunnistakin naimattomien osuus nousi neljäsosasta kolmasosaan. 60–75-vuotiaista yksinasuvista suurin ryhmä ovat eronneet ja sitä vanhemmilla lesket.

Kuvio 5. Yksinasuvat iän ja siviilisäädyn mukaan 31.12.2013

Lähde: Tilastokeskus. Asuntokunnat.

Kaikista eronneista ja leskistä asui vuonna 2013 prosentuaalisesti hieman suurempi osuus yksin kuin vuonna 2003. Ilmeisesti eronneiden ja leskien halukkuus sitoutua ainakaan pikaisesti yhteiseen asumiseen on vähentynyt. Naimattomista 65 prosenttia asui yksin vuonna 2013, mikä on kaksi prosenttiyksikköä vähemmän kuin kymmenen vuotta aiemmin.

On myös yksineläviä, joita ei näy asumistilastoissa. Asunnottomuus on erityisesti suurkaupunki-ilmiö ja valtaosa asunnottomista on yksineläviä. Myös laitoksissa asuu pitkäaikaisesti paljon henkilöitä, joilla ei ole puolisoa eikä lapsia.

Yksinasuvat iän ja sukupuolen mukaan

Vuoden 2014 tilastotietojen mukaan alle 25-vuotiaista yksinasuvista enemmistö on naisia, mutta yksinasuvien suurimmassa ikäryhmässä (25–29-vuotiaat) molempia sukupuolia on saman verran. Helsingissä 30–49-vuotiaiden yksinasuvien ryhmässä miehiä on enemmän kuin naisia, mutta sitä vanhemmilla määrät kehittyvät sukupuolittain ristikkäisiin suuntiin. Yksinasuvien naisten ikäluokat kasvavat voimakkaasti aina 70-vuotiaisiin asti, mutta miesten ikäluokat pienenevät 50-vuotiaista lähtien. 60–69-vuotiailla yksinasuvien sukupuolikohorttien kokoero on yli kaksinkertainen ja sitä vanhemmilla ero vain suurenee. (Kuvio 6)

Kuvio 6. Yhden henkilön asuntokunnat iän ja sukupuolen mukaan 31.12.2014


Lähde: Tilastokeskus. Asunnot ja asuinolot.

Erisuuntaiseen kehitykseen vaikuttaa se, että miehillä yksinasuvien osuus ikäryhmästä pysyy lähes vakiona 25–30 prosentissa 20-vuotiaista aina 85-vuotiaiksi asti. Sitä vanhemmista miehistä yhä useampi on leski tai asuu palvelutalossa tai laitoksessa, mikä nostaa yksinasuvien osuuden edelleen kotona asuvista miehistä 40 prosenttiin. Naisillakin yksinasuvien osuus ikäryhmästä pysyy 20–30 prosentin välillä 55-vuotiaiksi asti, mutta sen jälkeen osuus nousee nopeasti. 65-vuotiaista naisista jo lähes puolet on yksinasuvia ja 85-vuotiasta yli kaksi kolmannesta. (Kuvio 7). Syitä naisten lisääntyneeseen yksin elämiseen ovat leskeytyminen ja eron jälkeisten naimisiinmenojen väheneminen.

Kuvio 7. Yksinasuvien osuus väestöstä iän ja sukupuolen mukaan 1.1.2014

Lähde: Helsingin kaupungin tietokeskus. Aluesarjat.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunutta yksinasuvien ikäluokkien koon muutosta sukupuolittain kuvataan kuvassa 8.  Ensimmäisenä huomio kiinnittyy siihen, että 35–44-vuotiaiden yksinasuvien määrä on pienentynyt molempien sukupuolten ryhmissä, mutta naisten osalta yksinasuminen vähenee vielä 60-vuotiaiksi asti. Yhtenä syynä tähän on avoliittojen yleistyminen. Sen sijaan yli 45-vuotiaiden miesten yksinasuminen on lisääntynyt kymmenessä vuodessa yli 20 prosentilla.

Kuvio 8. Yksinasuvien määrän muutos ikäryhmittäin muutosprosentti vuodesta 2004 vuoteen 2014

Lähde: Tilastokeskus. Asunnot ja asuinolot.

Kaikissa yli 60-vuotiaiden yksinasuvien ikäryhmissä on huomattava naisenemmistö, mutta yksin asuvien miesten ikäryhmät ovat kasvaneet suhteellisesti enemmän. Kymmenessä vuodessa yksinasuvien 60–69-vuotiaiden miesten määrä kasvoi yli 60 prosentilla ja 80 vuotta täyttäneiden määrä 50 prosentilla. Ikäryhmässä 75–84-vuotiaat miesten määrä kasvoi absoluuttisestikin enemmän kuin vastaavan ikäisten naisten.

Yksinasuvien taloudellinen asema

Yksin asuvien ja vaikkapa kahden huoltajan perheen taloudellista tilannetta vertailtaessa puhutaan mittakaavaeduista. Yksin asuvan taloudessa kaikki kulut kohdistuvat yhteen henkilöön. Jos tuloissa, asumismenoissa tai terveydessä tapahtuu yllättävä käänne, kukaan ei ole jakamassa yksin asuvan taloudellista taakkaa. Kahden aikuisen taloudessa yleensä molemmat osallistuvat talouden kuluihin.

Eniten mittakaavaetuja muodostuu asumisessa ja kulutuksessa. Yksin asuva joutuu hankkimaan ”kaiken” yhdelle henkilölle, kun kahden huoltajan talouksissa asunto, kodinkoneet, tilatut lehdet, ruoka ja muu välttämätön elämisen kustannus ”jakautuu” monen henkilön kesken. Asialla on tietenkin myös toinen puoli. Neljä- tai viisihenkinen perhe tarvitsee huomattavan summan matkaillakseen – yksin asuva pääsee vähemmällä, sillä hän voi esimerkiksi valita vapaammin lomailunsa ajankohdan ja välttää sesonkien kalliimmat hinnat. (Kts. aiheesta esim. Wilska 2013)

Sosiologi Terhi-Anna Wilska (2013) nostaa yksinasuvien ääripäinä esille köyhät opiskelijanuoret ja vauraat ikääntyneet työntekijät ja eläkeläiset. Opiskelijat ovat usein köyhiä, mutta heille pienituloisuus on useimmiten vain väliaikainen tilanne. Wilskan mukaan heikoimmassa asemassa ovat yksin asuvat vanhat, yli 80-vuotiaat eläkeläisnaiset, jotka elävät pelkän kansaneläkkeen varassa. Kaupunkiolosuhteissa (Helsingissä) varsin heikoilla ovat ilman koulutusta ja /tai työtä olevat ”syrjäytyneet” nuoret. 

Lähteet:

Asendorpf, Jens B. (2008). Living apart together: Eine eigenständige Lebensform? Berlin: SOEPpapers on Multidisciplinary Panel Data Research, 78. Berlin: Deutsches Institut für Wirtschaftsforschung. <http://www.diw.de/documents/publikationen/73/diw_01.c.78210.de/diw_sp0078.pdf>

Bennett, Jim & Dixon, Mike (2006). Single person households and social policy: looking forwards. Joseph Rowntree Foundation. <http://www.jrf.org.uk/sites/files/jrf/bennett-9781859354759.pdf>

DePaulo, Bella (2013). How being single affects the individual and the society. Puheenvuoro Suomen yksinelävät ry:n seminaarissa Turussa 7.9.2013 <http://www.yksinelävät.fi/pdf/DePaulo,%201st%20talk%20on%20Fri,%20effects%20on%20indi%20and%20soc.pdf>

Karisto, Antti & Koskimäki, Tiina & Seppänen, Marjaana (2013) Sosiaaliset suhteet. Teoksessa Haapola, Ilkka & Karisto, Antti & Fogelholm Mikael (Toim.) Vanhuusikä muutoksessa.  Ikihyvä Päijät-Häme -tutkimuksen tuloksia 2002–2012. Lahti: Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymän julkaisuja 72, 2013.<https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41032/vanhuusika_muutoksessa.pdf?sequence=2>

Klinenberg, Eric (2012). Going solo. The extraordinary rise and surprising appeal of living alone. New York: Penguin Press.

Kontula, Osmo (2013). Yhdessä vai erikseen? Tutkimus suomalaisten parisuhteiden vahvuuksista,
ristiriidoista ja erojen syistä. Perhebarometri 2013. Helsinki: Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos – Katsauksia E 47/2013.<http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/f5efd64d3f24a9e5d06b5c5bf516d7e6/1395058900 /application/pdf/2979010/Perhebarometri2013_web_1.pdf>

Mäkinen, Arja (2008). Oikeesti aikuiset. Puheenvuoroja yksineläjänaisen normaaliudesta, hyväksyt-tävyydestä ja aikuisuudesta. Tampere: Acta Universitatis Tamperensis 1349. <http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67891/978-951-44-7450-7.pdf?sequence=1>

Nikander, Timo & Pietiläinen, Marjut (2013). Alussa asutaan yksin tai kaksin – lopussa uudestaan yksin. Hyvinvointikatsaus 4/2013. <http://tilastokeskus.fi/artikkelit/2013/art_2013-12-09_001.html>

Ojala, Eija Maarit; Kontula, Osmo (2002). Tarvitseeko minua kukaan? Keski-ikäiset yksineläjät perhekeskeisessä yhteisössä. Helsinki: Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Statistics Canada 2011. General Social Survey: Overview of Families in Canada – Selected Tables on Families in Canada. Catalogue no. 89 650 X — No. 001. <http://www.statcan.gc.ca/pub/89-650-x/89-650-x2012001-eng.pdf>

Turcotte, Martin (2013). Living apart together. Insights on Canadian Society. Statistics Canada,
Catalogue no. 75 006 X. <http://www.statcan.gc.ca/pub/75-006-x/2013001/article/11771-eng.pdf>

Wilska, Terhi-Anna (2013). Nämä asiat vaikuttavat sinkun talouteen. Uusimaa 20.11.2013.
<http://www.uusimaa.fi/artikkeli/266225-nama-asiat-vaikuttavat-sinkun-talouteen?quicktabs_4=1>