Katri Backman

Kuva: Garry Knight, CC BY 2.0.

Asumisvalinnoista ja niihin vaikuttavista tekijöistä on tehty paljon tutkimusta sekä Suomessa että maailmalla. Yksinasuvien asumisvalintoihin vaikuttavia tekijöitä ei kuitenkaan ole tutkittu paljoakaan, vaikka yksinasuminen on viime vuosikymmeninä yleistynyt huomattavasti. Tässä artikkelissa esitellään tekijöitä, joilla arvellaan kansainvälisen tutkimuksen valossa olevan eniten merkitystä juuri yhden hengen asuntokuntien asumisvalintoihin. Näitä tekijöitä ovat taloudellisten syiden lisäksi esimerkiksi kaupunkirakenne, asuntokanta ja sosiaaliset suhteet.

 

Koti kaupungissa yksinasumisen mahdollistajana

Yhden hengen talouksien määrän kasvu on globaali ilmiö, joka keskittyy etenkin kaupunkiseuduille. Yksin asumista tutkineen yhdysvaltalaisen sosiologin Eric Klinenbergin (2012) mukaan nykyään yksinasuminen on yleisempää, koska siitä on tullut parantuneen elintason myötä taloudellisesti mahdollista. Klinenberg näkee, että etenkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa yhteiskunnan tuki on ollut merkittävä tekijä yhden hengen talouksien toimeentulossa. Yksinasuvan asumiskulut ovat kuitenkin henkeä kohden huomattavasti suuremmat kuin muilla kotitaloustyypeillä, koska pienten asuntojen neliöhinnat ovat korkeampia kuin suurten asuntojen. Yksinasuva ei myöskään voi jakaa kiinteitä asumismenoja, kuten sähkölaskua, kenenkään kanssa.

Korkeat asumiskustannukset aiheuttavat sen, että taloudelliset tekijät sanelevat yksinasuvien asumisvalintoja enemmän kuin muiden kotitalouksien kohdalla. Toisaalta yksin asuvien ei tarvitse asuinpaikkaa valitessaan ottaa huomioon vaikkapa kumppanin työpaikan sijaintia. Yksinasuvien osuudet kaupungeissa niin Euroopassa, Pohjois-Amerikassa kuin Aasiassakin ovat kasvaneet voimakkaasti viimeisten vuosikymmenten aikana, joten tämän ryhmän kasvu on merkittävä tekijä suunniteltaessa kaupunkien asuntokantaa ja palveluja. 

Miten yksinasuvat sitten mieluiten asuisivat? Kysymykseen on varmasti monia eri vastauksia, sillä yksinasuvien joukko on todella moninainen ja vaihtelua tulotasossa, koulutustaustassa, iässä ja elämäntyyleissä on paljon (ks. esim. Borg & Keskinen tässä kirjassa).  Asumistoiveisiin ja -valintoihin vaikuttavia tekijöitä on useita: asunnon koko, tyyppi ja varustelutaso, asuinalueen sijainti ja maine, liikenneyhteydet, palvelut, viheralueet, ja arkkitehtuuri. Yksinasuvia kuitenkin yhdistää se, että he todellakin elävät itsekseen. Tällöin koti ei välttämättä muodostu samankaltaiseksi jokapäiväisten sosiaalisten kohtaamisten tilaksi, jollainen se asunnon toisten kanssa jakavien kohdalla epäilemättä monesti on.

Tutkimusten mukaan yksinasuvilla on kuitenkin vahvat sosiaaliset verkostot kodin ulkopuolella (esim. Bien ym. 1992: 167; Jamieson & Simpson 2013: 157-183). Yksinasuvan on siis todennäköisesti poistuttava kotoaan tavatakseen ihmisiä. Tällöin asuinalueen liikenneyhteydet, palvelut ja julkisen tai puolijulkisen kaupunkitilan laatu saattavat muodostua tärkeiksi tekijöiksi asunnonvalinnassa. Myös perheen ja ystävien muodostama sosiaalisten suhteiden verkosto vaikuttaa yksinasuvien asumisvalintoihin (Jamieson & Simpson 2013).  Suomen kontekstissa tilannetta kommentoinut yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintie (2008: 35) arvelee joidenkin kodin toimintojen jopa siirtyvän kodin yksityisyydestä julkiseen kaupunkitilaan, kun pienet yhden ja kahden hengen kotitaloudet lisääntyvät. Yksinasuvat voisivat siis hyötyä asuntojen ja kaupunkitilan joustavammasta suunnittelusta (Tervo 2011).

Klinenberg (2012) pitää yhtenä tärkeänä yksinasumisen mahdollistajana juuri kaupunkiympäristöä ja kaupunkikulttuuria. Kaupunkien keskustojen baarit ja ravintolat tarjoavat kohtauspaikkoja, joiden ansiosta yksinasuvat voivat ylläpitää kukoistavia sosiaalisia suhteita. Klinenbergin mukaan yksinasuvien määrän kasvu myös ylläpitää ja tuottaa tällaista kaupunkiympäristöä.  Hän pitää tärkeänä sitä, että yhä kasvavalle joukolle yksinasujia olisi tarjolla riittävästi kohtuuhintaista asumista sellaisessa kaupunkiympäristössä, joka olisi myös yksinasujan näkökulmasta toimiva ja viihtyisä. Pohjoisamerikkalaisiin kaupunkeihin onkin syntynyt kokonaisia naapurustoja, jotka ovat järjestäytyneet sinkkukulttuurin ympärille

 

Yksinasuvat valitsevat asunnon kaupungin keskustasta

Eurooppa

Ray Hall ja kumppanit (1997) ovat tutkineet yhden hengen talouksien sijoittumista Englannissa, Walesissa ja Ranskassa. Heidän huomioidensa mukaan yhden hengen talouksia on nykyään enemmän paitsi siksi, että eliniän pidentyessä ihmiset jäävät todennäköisemmin leskiksi, menevät myöhemmin naimisiin ja eroavat useammin, mutta myös siksi, että yhä useammat valitsevat tarkoituksella yksinasumisen. Aiemmin Euroopassa yksinasuminen oli tavallista lähinnä ikääntyneiden keskuudessa, mutta 1980- ja 1990-luvuille tultaessa myös yhä useampi työikäinen asui yksin. Euroopan suurissa kaupungeissa yksinasuvien osuudet ovat myös selkeästi kansallisia keskiarvoja korkeampia (Hall ym. 1997: 165-166, Ogden & Hall 2000: 380). Englannissa, Walesissa ja Ranskassa ikääntyneitä, yli 60-vuotiaita yksinasuvia on suhteessa huomattavasti enemmän maaseutumaisilla alueilla, kun taas etenkin ei-eläkeikäisten (alle 60-vuotiaiden) yhden hengen talouksien osuudet ovat korkeimpia suurten kaupunkien metropolialueilla (Hall ym. 1997: 167, 174-176).

Kun tarkastellaan lähemmin Lontoota ja ranskalaisia suuria kaupunkeja, voidaan huomata merkittävää vaihtelua yksinasuvien osuuksissa metropolialueiden sisälläkin. Yksinasuvien osuudet ovat korkeimpia kaupunkien keskustoissa ja pääsääntöisesti pienenevät esikaupunkeihin liikuttaessa (Ogden & Hall 2000: 380; Hall & Ogden 2003; Ogden & Schnoebelen 2005: 256-259). Yksinasuvat vaikuttaisivat siis olevan asumispreferensseiltään varsin urbaaneja. Yhtenä selittävänä tekijänä tälle pidetään sitä, että kaupunkien keskustoissa on paljon pieniä asuntoja. Esimerkiksi Pariisin ydinkeskustan joissakin kaupunginosissa alle 40 neliön asuntoja on puolet koko asuntokannasta, kun koko Pariisissa niiden osuus on vain 38 prosenttia (Ogden & Schnoebelen 2005: 265).

Hyvin palkatut asiantuntija- ja johtotehtävät ovat lisääntyneet kaupungeissa ja etenkin niiden keskustoissa. Sekä Britanniassa (Hall ym. 1997: 171) että Ranskassa (Ogden & Hall 2000: 383) tämän kaltaisissa työpaikoissa työskentelevien osuus kaupunkialueiden asukkaista on kasvanut. Ryhmällä, josta huomattava osuus on naisia, on nykyään yhä paremmat taloudelliset edellytykset asua yksin. Päätelmää tukee se, että Britanniassa ylimpiin sosiaaliluokkiin kuuluvien työikäisten yksinasuvien osuudet ovat kasvaneet (Hall ym. 1997: 172), ja yksinasuvat nuoret ovat sekä paremmin koulutettuja että korkeammassa asemassa työmarkkinoilla kuin muut ikätoverinsa (Heath & Kenyon 2001:86).

Vaikka hyvätuloisten yksinelävien osuus on Isossa-Britanniassa kasvanut eniten, he ovat edelleen vähemmistö yhden hengen talouksien joukossa (Hall ym. 1997: 171-172) Yksinasuvien näennäinen menestyminen työmarkkinoilla voikin olla merkki siitä, että vain taloudellisesti hyvin toimeentulevilla on varaa asua yksin maassa, jossa yksityisten vuokra-asuntojen markkinat ovat varsin pienet (Live tables… 2012).

Yksinasuvat näyttäisivät asuvan varsin urbaanisti myös pohjoismaissa. Oslossa yhden hengen talouksien osuudet ovat suurimmat kaupungin keskustassa (Oslo-Speilet 2002). Syiksi arvellaan paitsi asuntokannan rakennetta - pienien asuntojen osuus asuntokannasta on Oslon keskustassa suuri - mutta myös keskusta-asumisen houkuttelevuutta yksinasuville.

Ruotsissa ei ole viime vuosina tilastoitu kotitalouksien kokoja. Tukholmassa on kuitenkin tehty kaupunkilaisten asumisoloja käsittelevä kysely, joka valottaa joiltakin osin myös yksin asuvien asumismuotoja. Kyselyyn vastanneista yksinasuvista lähes puolet asui kantakaupunkimaisella alueella, ja vain pieni osa pientaloalueilla (Ekstam & Sandstedt 2010: 39–40). Tämän perusteella Tukholmassakin yksinasuvat näyttäisivät valitsevat asuntonsa useammin keskustasta esikaupunkien sijaan. Myös Tukholmassa pienten asuntojen sijainti näyttäisi ohjaavan yhden hengen talouksien sijoittumista: yksiöiden ja kaksioiden osuus keskustan alueella (inre staden) on huomattavasti korkeampi (63 %) kuin keskustan ulkopuolella (46 %) (Statistik om Stockholm 2014).

 

Australia ja Yhdysvallat

Myös Australian suurissa kaupungeissa yhden hengen talouksien osuus kaikista kotitalouksista on suurin juuri kaupunkikeskustoissa (Wulff 2004: 62–67). Tilastojen valossa yhdysvaltalaisissa suurkaupungeissa on ollut jo pitkään havaittavissa, että yksinasuvat muuttavat muita todennäköisemmin kaupunkien keskustoihin esikaupunkien sijaan (esim. Frey & Kobrin 1982). Devajyoti Deka (2013) on tutkinut yhden hengen talouksia Yhdysvalloissa tilastojen avulla, ja hänenkin tuloksensa ovat selkeitä: yksinasumisen ja kaupungin keskustassa asumisen välillä on positiivinen korrelaatio.

Saman tutkimuksen mukaan yksinasuvien työmatkat ovat myös lyhyempiä ja niihin kuluu vähemmän aikaa kuin naimisissa olevilla. Lisäksi yksinasuvilla on vähemmän autoja henkeä kohti. Deka näkee tässä yhteyden keskusta-asumisen suosioon: yksinasuvat ovat hänen mukaansa valmiita tinkimään asunnon koosta ja asumaan ahtaammin kaupungin keskustassa lähellä työpaikkoja, koska tämä vähentää työmatkoihin kuluvaa aikaa. Aika taas on yksinasuvalle erityisen arvokasta, hän kun on yksin vastuussa taloudestaan ja arjen askareista. Useat muutkin yhdysvaltalaistutkimukset paljastavat yhden hengen talouksien asettuvan todennäköisimmin asumaan tiiviisti rakennettuihin kaupunkikeskustoihin (esim. Bhat & Guo 2007), mikä on Yhdysvalloissa esikaupunki- ja omakotiasumista suosivan valtaväestön preferensseistä poikkeava asumiskuvio.

Siihen, että yhden hengen taloudet asuvat todennäköisemmin tiheästi asutuilla alueilla kaupunkien keskustoissa, lienee useampia syitä. Yksinasuvilla ei ole lapsia, joiden kuljettamiseen tarvittaisiin autoa, ja he voivat valita asuinpaikkansa vapaammin oman työpaikkansa sijainnin perusteella, kun asuinkumppanin työmatkan pituutta ei tarvitse ottaa huomioon. Yhden hengen päivittäiset ruokaostoksetkin ovat pienemmät, eikä niitä tarvitse hakea autolla marketista. Tiedämme kuitenkin toistaiseksi vain vähän siitä, missä määrin asuntokanta ja asuntomarkkinat ohjaavat yksinasujia kaupunkikeskustoihin, ja missä määrin kyse on tietoisesta urbaanin asuinympäristön suosimisesta.

 

Kuva: Ed Yourdon, CC BY 2.0.

 

Lisähuoneita kerrostalosta, kiitos!

Australiassa yhden hengen talouksien asumista tutkinut Maryann Wulff (2001: 486) on huomannut, että monet yksinasuvat valitsevat keskustan kerrostaloasunnon esikaupunkialueella sijaitsevan omakotitalon sijasta, vaikka heillä olisikin varaa muuttaa omakotitaloon. Wulff olettaa tämän johtuvan osittain kerrostaloasumisen helppoudesta, kun asukkaalle lankeaa pienempi vastuu asunnon kunnossapidosta. Kerrostaloasuminen tarjoaa myös monipuolisemman sosiaalisen ympäristön, kun naapureita on enemmän ja keskustan palvelut ovat lähempänä.

Myös tukholmalaiseen asumisolokyselyyn vastanneet yksinasuvat näyttivät suosivan kerrostaloasumista, heistä kerrostaloissa asui lähes 90 prosenttia (mutta vain 65 % kaikista vastanneista). Kerrostaloasumisen suosio on siten kytköksissä keskusta-asumiseen, sillä keskustoissa yleisin asuntotyyppi on useimmiten nimenomaan kerrostalo.

Yksinasuvan kuvitellaan usein asuvan pienessä yksiössä. Australiassa on havaittu kuitenkin myös viitteitä siitä, että monet yksinasuvat pyrkivät asumaan yksiöiden sijaan kahden tai jopa kolmen makuuhuoneen asunnoissa, mikäli se on taloudellisesti mahdollista (Wulff ym. 2004). Vaikka yhden hengen talouksien määrä on Australiassa noussut voimakkaasti, eivät asuntojen keskikoot ole pienentyneet kuten on oletettu, vaan asunnot ovat päinvastoin keskimäärin entistä suurempia. Syitä tälle voi olla elämäntilanteesta riippuen useita: leskeksi jääneet ikääntyneet eivät välttämättä halua muuttaa pienempään asuntoon, koska tunneside vanhaan asuntoon ja naapurustoon on vahva, eronneet puolestaan saattavat tarvita lisätilaa lasten vierailuja varten (Wulff ym. 2004: 59).

Asumisvalintoja tehdään myös ennakoiden tulevia elämänmuutoksia, jolloin kotitalouden koko yksinään ei vaikuta asunnon valintaan. Tällainen muutos voi olla esimerkiksi parisuhteen aloittaminen (Wulff 2001:487). Yhden hengen talouksien määrän kasvu ei siis välttämättä tarkoita sitä, että kaikille yksinasuville tulisi olla tarjolla yksiö. On silti muistettava, että asumiskustannukset kuormittavat yksinasuvan taloutta raskaammin, eikä useimmilla edelleenkään ole mahdollisuutta hankkia lisäneliöitä keskusta-alueilla. Keskusta-asumisen suosiosta päätellen monet valitsevat edelleen mieluummin keskeisen sijainnin ja tinkivät asunnon koosta.

 

”Makuuhuoneverot” ja vuokrankorotukset ajavat ahdinkoon

Englannissa ja Walesissa yksinasuvien omistusasuminen oli vuonna 2008 edelleen selkeästi harvinaisempaa kuin pariskuntien ja lapsiperheiden (Live tables… 2012). Yhden hengen taloudet siirtyivät kuitenkin vuokra-asumisesta yhä enenevässä määrin omistusasumiseen, joka on nykyään selvästi yleisin asumismuoto tämän ryhmän keskuudessa. Omistusasuminen yleistyi lisäksi huomattavasti nopeammin yksinasuvien kuin muiden kotitaloustyyppien kohdalla (Hall ym. 1997: 179). Tämä voi tutkijoiden mukaan johtua paitsi kyseisen ryhmän parantuneesta taloudellisesta tilanteesta, myös siitä, että yksin asuminen nähdään aiempaa pysyvämpänä ratkaisuna. Tämän vuoksi omaan asuntoon ollaan valmiita investoimaan. Toisaalta asunnon ostamiseen saattaa kannustaa myös epäsuotuisa tilanne vuokra-asuntomarkkinoilla (Sinai & Souleles 2005).

Aiemmin yksinasumista on pidetty ohimenevänä elämänvaiheena. Muutokset asuntojen omistussuhteissa viittaavat kuitenkin siihen, että yhä suurempi osa yksinasuvista, ainakin niistä, joilla on varaa omistusasuntoon, aikoo asua itsenäisesti myös jatkossa. Yhden hengen talouksien määrän kasvu onkin kytköksissä kaupunkien ja yhteiskuntien muutokseen, sillä tämän kaupunkeihin keskittyvän, kasvavan ryhmän asumismuodon ja -paikan valinta vaikuttaa asuntojen suunnitteluun ja tarjontaan (Hall ym. 1997: 179). Etenkin nuorten ja hyvätuloisten, yhden hengen talouksien kulutus- ja vapaa-ajan käyttäytyminen sekä erilaiset sosiaalisen kanssakäymisen muodot muovaavat yhteiskuntaa. Ogden & Hall (2000) pitävät yksinasuvien hyvätuloisten ja korkeasti koulutettujen nuorten kasvavaa osuutta kaupungeissa myös yhtenä tärkeänä tekijänä niiden keskustojen uusiutumis- ja uudistusprosesseissa (reurbanisaatio ja gentrifikaatio).

Isossa-Britanniassa työikäisistä yksinasuvista suuri osa on kuitenkin edelleen asumisen kalleuden vuoksi riippuvainen julkisen sektorin tukemasta vuokra-asumisesta. Heidän mahdollisuutensa siirtyä asumaan yksityisen sektorin vuokra-asuntoihin tai omistusasuntoihin ovat rajatummat kuin niillä, jotka voivat jakaa asumismenot jonkun kanssa (Jamieson & Simpson 2013: 96). Vuonna 2007 alkanut talouskriisi on vaikuttanut Isossa-Britanniassa etenkin nuorten, alle 34-vuotiaiden tuloihin. Tämän ikäiset yksinasuvat asuvat selkeästi harvemmin omistusasunnossa kuin naimisissa tai avoliitossa olevat ikätoverinsa (Heath 2008: 15–16), ja osa joutuu jopa palaamaan vanhempiensa luo asumaan (Jamieson & Simpson 2013: 54).

Sosiaalinen asuminen on Isossa-Britanniassa yksinasuville yleisempi asumismuoto kuin muille kotitalouksille, mutta sen piirissä olevat kohtaavat nyt uudenlaisia ongelmia. Vuonna 2013 astui voimaan niin kutsuttu ”makuuhuonevero”, joka pakottaa julkisissa vuokra-asunnoissa asuvat luopumaan ylimääräisistä huoneista. Tällöin yksinasuva, joka asuu kaksiossa, joutuu joko luopumaan nykyisestä asunnostaan ja vaihtamaan pienempään, tai hänen asumistukeaan leikataan (National Housing Federation 2014). Julkisesti tuetun asumisen piirissä ei kuitenkaan ole tarpeeksi yksiöitä kaikille yksinasuville, ja niinpä monet joutuvat etsimään kalliilta yksityisiltä vuokramarkkinoilta asuntoa, johon heillä ei ole varaa ilman asumistukea (Arden 2013). Tämä vaikuttaa myös niihin moniin yksinasuviin, joilla on muualla asuvia lapsia. Nämä vierailevat säännöllisesti yksinasuvan kotona, jolloin tilantarve on suurempi kuin kotitalouden koko antaisi olettaa.

Ruotsissa vuokra-asuminen oli pitkään suhteellisen edullista, koska tuettuja vuokra-asuntoja rakennettiin runsaasti. Asumisen tukea ryhdyttiin vähentämään ja vuokra-asuntoja muuttamaan omistusasunnoiksi 1990-luvun alussa. Tämän seurauksena vuokrat nousivat, mikä on vaikuttanut eniten juuri yksinasuviin. Vuonna 1997 Ruotsissa vuokraan kului jo yli 30 prosenttia yksinasuvan tuloista, kun vuonna 1990 sen osuus jäi nuoremmilla kuin 65-vuotiailla alle neljännekseen ja yli 65-vuotiailla alle 20 prosenttiin (Turner & Whitehead 2002: 207–208). Ruotsissa yksinasuvien on vaikeampaa sopeuttaa asumistaan korkeampaan hintatasoon, sillä pienten asuntojen tarjonta markkinoilla on vähäistä. Julkisia vuokra-asuntoja on muutettu omistusasunnoiksi etenkin Tukholman kantakaupungissa, mikä on kiihdyttänyt alueen gentrifikaatiokehitystä, missä alueen heikompituloiset korvautuvat varakkaammalla väestöllä pitkälti juuri nousevien asuntohintojen ja -vuokrien seurauksena. Kantakaupungin muutokset ovat vaikeuttaneet pienituloisten mahdollisuuksia asua keskusta-alueella (Andersson & Magnusson Turner 2014).

 

Yksin yhdessä -elämäntyylinä

Yhden hengen talouden muodostava henkilö ei aina välttämättä asu yksin. On tavallista, että nuoret aikuiset asuvat samassa asunnossa ystävien tai opiskelutovereiden kanssa. Tämä saattaa olla monille taloudellisista syistä hyvä ratkaisu, sillä yksin asuminen tulee kalliiksi. Mikäli neliöhinnaltaan halvemman suuremman asunnon vuokran ja sähkö- sekä vesilaskun voi jakaa toisten kanssa, kevenevät asumismenot huomattavasti.  Asunnon jakamiselle voi kuitenkin olla myös muita kuin taloudellisia perusteita.

Englannissa tehdyn haastattelututkimuksen mukaan asunnon toisten kanssa jakavat nuoret aikuiset arvostivat kohtuullisen vuokran lisäksi myös sitä, että heillä oli varaa laadukkaampaan asumiseen paremmaksi koetulla alueella, kuin olisi ollut heidän asuessaan yksin (Heath & Kenyon 2001:91). Saman tutkimuksen mukaan asunnon jakajat olivat hyvin tyytyväisiä jaetun kodin tarjoamiin sosiaalisiin suhteisiin. Haastatellut olivat kaikki työssäkäyviä, hyvin koulutettuja nuoria aikuisia, ja heistä monille yhdessä asumisesta oli tullut elämäntyyli. ”Kimppakämpissä” pitkään asuneille asuinkumppanit muodostivat tärkeän ja läheisen sosiaalisen verkoston, jopa siinä määrin, että asukkaat eivät välttämättä nähneet itseään erillisenä asumisyksikkönä (Heath 2004: 174–176). Asunnon jakaminen ei siis ollut tämän tutkimuksen mukaan pakon sanelema asumisjärjestely. Pienituloisempien asunnon jakajien käsityksiä kimppa-asumisesta ei ole selvitetty samassa mittakaavassa. Kun yhdessä asuminen ei ole enää vapaaehtoista, vaan taloudellisista syistä välttämätöntä, voivat tämän asumismuodon edut ja haitat näyttäytyä huomattavan erilaisina.

 

Monipuolisella ja monen hintaisella asuntorakentamisella vaihtoehtoja yksin eläville

Kansainvälisistä tutkimuksista on nähtävissä, että hyvätuloiset, työikäiset yksinasuvat keskittyvät kaupunkikeskustoihin sekä Euroopassa, Pohjois-Amerikassa että Australiassa. Muutokset kaupunkikeskustojen demografiassa ilmentävätkin juuri tämän ryhmän preferenssejä: keskusta koetaan paremmaksi ympäristöksi asua. Toteutuneita asumisvalintoja tutkittaessa korostuvat kuitenkin ne ryhmät, joilla on taloudelliset valmiudet valita asuinpaikkansa kaupunkiseuduilla suhteellisen vapaasti. Tutkimuksissa vähemmälle huomiolle ovat jääneet ne pienituloisemmat yksinasuvat, joille asuntomarkkinat näyttäytyvät hyvin erilaisina.

He asuvat yhtä lailla yksin, mikä tekee kodin ulkopuolisista sosiaalisista suhteista tärkeitä. Heidän ei ole kuitenkaan mahdollista asettua asumaan kaupunkien keskustoihin tai muille suosituille alueille korkeiden hintojen takia, vaan he joutuvat valitsemaan asunnon sieltä, missä ympäristö ei välttämättä vastaa yhtä hyvin yksinasuvan tarpeita.

Siksi tulisikin huolehtia siitä, että kaupunkisuunnittelun keinoin kyetään tarjoamaan laadukasta asuinympäristöä myös niille yksinasuville, joilla ei ole varaa vapaasti valita asuinpaikkaansa. Aiemman tutkimuksen perusteella yksinasumisen tulevaisuus voi olla muutakin kuin kaupunki täynnä yksiöitä. Joustavampi asuntosuunnittelu ja kaupunkitilan sosiaalisten toimintojen huomioiminen voisi parantaa yksinasuvien elämänlaatua kaupungeissa. Esimerkiksi yhteisöllinen asuminen voi tarjota edullisemman vaihtoehdon heille, jotka pitävät jaetun asunnon sosiaalisesta ulottuvuudesta.

 

Lähteet

Andersson, Roger & Magnusson Turner, Lena (2014). Segregation, gentrification, and residualisation: from public housing to market-driven housing allocation in inner city Stockholm. International Journal of Housing Policy 14: 3-29.

Arden, Christopher (2013). Bedroom tax: shortage of small homes means many have nowhere to move. The Guardian, 8.3.2013. <http://www.theguardian.com/society/2013/mar/08/bedroom-tax-shortage-smal... Viitattu 11.6.2014

Bhat, Chandra & Guo, Jessica (2007). A comprehensive analysis of built environment characteristics on household residential choice and auto ownership levels. Transportation Research Part B 41: 506-526.

Bien, Walter & Marbach, Jan & Templeton, Robert (1992). Social networks of single-person households. Teoksessa Marsh, C. & S. Arber (toim.) Families and households, 157-173. St. Martin’s Press, New York.

Coolen, Henny & Hoekstra, Joris (2001). Values as determinants of preferences for housing attributes. Journal of Housing and the Built Environment 16: 285-306.

Deka, Devajyoti (2013). The living, moving and travel behaviour of the growing American solo: Implications for cities. Urban Studies 51: 634-654

Ekstam, Helen & Sandstedt, Eva (2010). Stadsmiljö, bostad och vardagsliv i Stockholm. Rapport 2010:16. 65 s. Länsstyrelsen i Stockholms län. <http://www.diva-portal.org/smash/get/diva2:371848/FULLTEXT01.pdf>

Frey, William & Kobrin, Frances (1982). Changing families and changing mobility: their impact on the central city. Demography 19: 261-277.

Hall, Ray & Ogden, Philip & Hill, Catherine (1997). The pattern and structure of one-person households in England and Wales and France. International Journal of Population Geography 3: 161-181.

Hall, Ray & Ogden, Philip (2003). The rise of living alone in Inner London: trends among the population of working age. Environment and Planning A 35: 871-888.

Heath, Sue & Kenyon, Liz (2001). Single young professionals and shared household living. Journal of Youth Studies 4: 83-100.

Heath, Sue (2004). Peer-shared households, quasi-communes and neo-tribes.Current Sociology 52: 161-179.

Heath, Sue (2008). Housing choices and issues for young people in the UK. Joseph Rowntree Foundation.<https://www.jrf.org.uk/report/housing-choices-and-issues-young-people-uk... Viitattu 11.6.2014.

Jamieson, Lynn & Simpson, Roona (2013). Living alone. 305 s. Palgrave Macmillan, Basingstoke.

Klinenberg, Eric (2012). Going solo. 273 s. The Penguin Press, New York.

Lapintie, Kimmo (2008). Elämän virta. Kestävä kehitys vastaan asumispreferenssit.Yhdyskuntasuunnittelu 46: 24-39.

Live tables on household characteristics [KB1] (2012). Household characteristics. Department for Communities and Local Government. <https://www.gov.uk/government/statistical-data-sets/live-tables-on-household-characteristics> Viitattu 11.6.2014.

National Housing Federation (2014). Bedroom tax. <http://www.housing.org.uk/policy/welfare-reform/bedroom-tax/> Viitattu 11.6.2014.

Ogden, Philip & Hall, Ray (2000). Households, reurbanisation and the rise of living alone in the principal French cities, 1975-90. Urban Studies 37: 367-390.

Ogden, Philip & Schnoebelen, Francois (2005). The rise of the small household: Demographic change and household structure in Paris. Population, Space and Place 11: 251-268.

Store variasjoner I husholdningstorrelsen I Oslo (2002). Oslo-Speilet 5/2002. Oslo kommune, Byrådsavdeling for finans, seksjon for plan og analyse. [KB2] 

Sinai, Todd & Souleles, Nicholas (2005). Owner-occupied housing as a hedge against rent risk. The Quarterly Journal of Economics 120: 763-789.

Statistik om Stockholm (2014). Bostäder storlek, Inre staden per 31 dec 2013. <http://www.statistikomstockholm.se/index.php/detaljerad-statistik> Viitattu 12.6.2014.

Tervo, Anne (2011). Solo living extending towards the urban fabric. Teoksessa: Herneoja, Aulikki & Hirviniemi, Helena & Hirvonen-Kantola, Sari & Joutsiniemi, Anssi & Luusua, Anna & Mäntysalo, Raine & Niskanen, Aino & Niskasaari, Kari& Pihlajaniemi, Henrika & Rönkkö, Emilia& Soikkeli, Anu & Soudunsaari, Leena& Suikkari, Risto & Tolonen, Kai (toim.) Arkkitehtuuritutkimuksen päivät 2011. Tutkimus ja käytäntö. Oulun yliopiston arkkitehtuurin osaston julkaisuja A58. s.196-207

Tilastokeskus (2014). Vanhojen vapaarahoitteisten asuntojen hinnat postinumeroalueittain ja rakennusvuosittain. Tilastokeskuksen PX-Web-tietokannat. Viitattu 30.5.2014. <http://pxweb2.stat.fi/Dialog/varval.asp?ma=004_ashi_tau_109&ti=Vanhojen+...

Turner, Bengt & Whitehead, Christine (2002). Reducing housing subsidy: Swedish housing policy in an international context. Urban Studies 39: 201-217.

Wulff, Maryann (2001). Growth and change in one person households: Implications for the housing market. Urban Policy and Research 19: 467-489.

Wulff, Maryann & Healy, Ernest & Reynolds, Margaret (2004). Why don’t small households live in small dwellings? Disentangling a planning dilemma. People and Place 12: 58-71.